Lintukontakteja ja suuria tunteita - Heinolan lintutarha 2015

Työntäyteisestä kesästä huolimatta tänäkin vuonna ennätin Heinolan lintutarhalle. Kuvia otin tosin vähemmän kuin aiempina vuosina, mutta julkaisen silti parhaat palat niistäkin tänne. Uutena tuttavuutena kameran linssin taa tarttui selkälokki!

Pienten papukaijojen aviaariossa kävi kova kuhina. Lattialle oli tuotu ilmeisesti virikkeeksi tarkoitettu pahvilaatikko, mutta kuten arvata saattaa, neitokakadut olivat mieltäneet sen ilmiselväksi pesäksi ja muhivat töyhdöt pystyssä lootan ympärillä ja sisällä. Koiraat kävivät välillä aika kovaa nokkapokkaakin keskenään. 

En kyllä suoraan sanottuna ymmärrä, miksi loota oli tuonne tuotu - tietämättömyys vai mikä oli syynä? Tuskin tarkoitus on ehdon tahdon provosoida neitoja pesimään?

Tässä vapaana kasvavia puluja, jotka yhdessä lokkien, varpusten ja varislintujen kanssa hyödynsivät tarhan tarjoaman ruokailumahdollisuuden.

Järjettömän kauniita kyllä nuo pulujen rintahöyhenet. Ja puluparvesta löytyi myös jänniä värimuunnoksia, erikoisimman sain vangittua kuvaankin.

Kun siinä katselin ja kuvailin lintuja, eräässä avissa muista naurukyyhkyistä erillään asusteleva pikkuinen "nauris" yllättäen lähestyi minua. Yritin pidätellä liikutusta, kun se nappasi kiinni sormeeni, rapsutteli sitä ja kujerteli kädelleni kuin lajikumppanille. Lintu antoi minun myös krahnuttaa itseään hiukan niskasta ja rintahöyhenistä. Se oli minulle tosi suuri ja tärkeä hetki, ja erään tenavasta asti olleen haaveen toteutuminen. Ikinä ennen ei ole yksikään lintu antanut minun koskea sulkiinsa.

Sitten valkoinen kyyhky meni tekemään pesää ruokakippoonsa ja muhi siellä hautoma-asennossa jyvien keskellä vielä silloinkin, kun lähdin tarhalta. </3

Mutta päivän lintukontaktit eivät jääneet siihen - siipivamman vuoksi tarhalle tuotu laulujoutsenkoiras otti asiakseen ottaa aika voimakastakin nokkakontaktia minuun ja kameraan.

Ohikulkijat katsoivat kyllä aika ihmeissään, kun joutsen repi takkiani. Mutta minä viis veisasin siitä.

Tarhalla käydessään ei kuitenkaan koskaan voi olla miettimättä, millaisia lintukohtaloita näiden verkkoseinien takaa hiljaa (tai vähemmän hiljaa) katselevien sulkapeitteisten olentojen taustalla on. Kaikki tarhan luonnonlinnut ovat loukkaantuneita tai muuten vain sellaisia, ettei niitä voida enää vapauttaa luontoon. Osa pääsee taas vapaaksi vammasta toivuttuaan, mutta osa joutuu loppuelämäkseen totuttelemaan verkkoseiniin, avien ulkopuolella juokseviin lapsiin ja "vaaniviin" ihmispetoihin - kaikkeen sellaiseen, mistä ne ovat vapaana ollessaan pyrkineet vain pakenemaan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas. Voi vain kuvitella, kuinka mieletön stressi se on etenkin ns. metsien lajeille - kuten tälle mehiläishaukalle.

Mutta ehkä vielä surullisemmat lintukohtalot löytyvät papukaijojen puolelta. Taivas tietää näiden "orpojen" lemmikkien taustoja, mutta nypityt rinnat ja klähmäiset sulat puhuvat omaa kieltään.

Viime vuonna järkytyin vasta tarhalle tuodusta tanimbarinkakadusta, joka napotti hiljaa aviaarion sisään tuodussa pienessä, pyöreässä häkissä. Nyt kapistus oli viety pois ja kakadu touhuili avissa lelujen ja männynoksien kimpussa lajitoverinsa kanssa ihan kuten linnun kuuluukin. Luin avin seinään laitetusta infolapusta, että uudella tanimbarilla oli ikää yli 28 vuotta. Oliko se viettänyt kaikki ne vuodet siinä häkissä? Sitä ei tarina kerro.

Überliikuttavaa on, että kaikesta kokemastaan huolimatta moni tarhan isoista koukkunokista tulee yhä sosialisoimaan ihmisten kanssa. On puhujia, tanssijoita ja aviaarion lasin koputtajaa. Ja tämä sosialisointi lienee monelle kaijalle jopa tärkein virike tarhalla.

Mutta kaikkineen oli upea reissu ja tunneskaala vaihteli kyllä laidasta laitaan. Lintuja näkee niin harvoin näin läheltä, koukkunokkia vielä harvemmin. Unelma olisi saada näitä joskus omaan kämppäänsä. Ehkä siihen on pienenpieni mahdollisuus. Joskus...

(Ps. Tiedetään, tämä kirjoitus meni ehkä vähän offtopic luontoblogin aihealueista... pahoittelut!)